Pari edellistä päivää me oltiin vahdittu meidän komppanian tavaroita takapihalla, kun olisi ollu turhaa purkaa tavarat edellisestä harjoituksesta ja pakata uudelleen tulevaan. Pakkanen pisteli mukavasti sillon, mut mieli oli pirteä vasta sataneen lumen ansiosta ja oli ihmeen hyvä mieli tulevasta harjoituksesta.
Maanantai-aamuna sitten meidän komppania heräs perinteisesti hälytykseen ja puolen tunnin sisällä kaikki olivat ulkona ja pakattiin henk.koht kamat autoihin. Tämän jälkeen suunnattiin aamupalalle, kuten myös moni muukin ja siinä ruuhkassa tuli kuuma (meikällä kun sattu olemaan vaatetta muutama kerros ja täyteen pakattu sisätila edisti ihmeen paljon lämmöneritystä). Vasta yhdentoista jälkeen me päästiin lähtemään matkaan ja ei osattukkaa aavistaa et se matka kestäis; meidän edellä oli nimittäin joku erittäin hidas kuljetus ja parin tunnin sijaan matka kesti sellasen kolme ja puoli tuntia. Vauhtikin oli hurjat 30 km/h et päätä huimas. Matka oli kuitenkin helpoin osuus leiristä, ja kun sen sai viettää hyvässä seurassa musiikkia kuunnellen nii ei voinu alkaa paremmin.
Päästiin sitten määränpäähän lopulta vähän myöhässä aikataulusta ja heti alettiin kasaamaan meidän ensihoitopaikkaa. Meinas taidot olla ruosteessa siinä, koska oli kulunu hetki aikaa ku oli viimeksi koskenukkaa telttakamoihin. Kyllä sitä ihmeen nopeesti alkaa muistaa miten hommat hoidetaan, kun kaikki tulee lihasmuistista (ensihoitopaikkaa ei voi olla muistamatta jos totta puhutaan). Lopulta saatiin teltta ihme ja kumma pystyyn, mutta pientä hienosäätöä oli koko ajan valoriukuja etsiessä ja meidän natokamiinan kanssa, joka ei toiminu kun kuskin kosketuksesta. :D Eka päivä oli siis se helpoin nyt kun miettii. Viimein sitä päästiin majoitustelttaan purkamaan tavaroita, mutta ei siellä kauaa ehtiny olla kun piti lähtä ulos kiertoparivartioon. Sekään ei haitannu vaikka eka tunti meni yksin vaeltaessa, kun kuu paisto oikeen kirkkaasti valaisten kaiken. Vähän kuumotteli et jos jotkut tiedustelijat tulee vastaan, muttei ehtiny tulla onneksi, ja näin elämäni ensimmäisen tähdenlennon. :)
Toinen päivä me pysyttiin paikoillaan, tai no ainakin teltta pysyi paikoillaan. Meidän piti kiertää aluetta ja koko päivä me juostiin ilmasuojaan hälytyksien takia. Helikopteri ku sattu tykkäämään meidän paikasta ja laskeutumispaikka oli siinä meidän vieressä nii tottakai just meitä härnättiin siellä, Aluksi se oli hauskaa, kun sai ampua paukkupanoksia, mutta alko vähitellen puuduttaa kun ois pitäny oikeesti hoitaa meille tulevia potilaita, jotka ei sitten katkosten takia saanu sitä. Välillä oli siis pakko laittaa leikki seis ja hoitaa oikeet potilaat siinä. Meille tuli sinä päivänä kans maskipotilaita, eli autosta purkautu viisi potilasta, joihin oli osunu leikisti ammuntojen aikana ja päästiin tekemään sitä meille koulutettua hommaa. Luokiteltiin potilaita ja tehtiin kaikki niinku pitää. Koomisin oli se, et kaikkia oli kummasti osunu oikeeseen jalkaan. :D Ei kait siinä, hoidettiin homma kotiin, vaikka kehitettävää oli selvästi kun ei oltu kaikki lääkintämiehet päästy ku yhelle leirille ja heti laitettii tosi toimiin. Illemmalla saatiin purkaa sitten ylimääräiset tavarat, koska seuraavana päivänä me siirryttäisiin toiseen paikkaan. Yö kuluikin sitten jälleen ympäristöä partioidessa.
Keskiviikkona herättiin heti aamusta purkamaan meidän telttoja ja muita viritelmiä, jotta päästäisiin siirtymään mahdollisimman sujuvasti ja aikataulun mukaan. Tottakai se kusi sitten, mut aina ei voi voittaa. Aamu sykittiin ensin meidän ensihoitopaikan kanssa, ja samalla onnistuin vääntämään polven ja entinen rasitusvamma otti vallan. Hampaita kiristellen jatkoin muidenkin auttamista et päästäisiin lähtemään. Siirtyminen ei kestänyt itessään kauan, jonkun parikymmentä minuuttia ja sitten päästiin taas tappelemaan meidän ensihoitopaikan pystyttämisen kanssa. Raahattiin laatikoita pitkin risukkoa ja metikköä et saatiin se pystyyn ja illan tultua ihme ja kumma meillä oli teltta potilaille. Huono puoli meidän sijoituksessa oli se, että se oli kauimpana muonituksesta. Tasan kerran sinne kävelin päivälliselle, mutta se oli sitten viimeinen kerta kun polvi ei tykänny. Saatiin jälleen kerran piristystä helikopterista kesken ruokailun niin sekään ei houkutellu sitten lähtemää syömää nii kauas. Mun oli pakko kans käydä sitten näyttämässä mun polvea ensihoitopaikan lisäksi ensihoitoasemalla, koska se oli niin kipeä ja lopulta sain vähän kipulääkkeitä sekä vapautusta et selviän perjantaihin asti. Onneksi olin ottanu omia ruokia mukaan, en ois muuten varmaan selvinny siellä. Majoitusteltta ei onneksi ollu kaukana ja meille oli vain kalsarikipinää siinä, nii sain sitten lepäillä polvea rauhassa.
Torstaina ei tullu rauhallista päivää, vaikka kuinka toivottiin: meille ramppas potilaita joka paikasta ja jälleen helikopteri pörräs siinä meidän ympärillä. Mulla oli kans kaikki tappelukamat päällä, vaikka normaalisti vmtl-taistelijalla ei niitä oo ja en mää oikeessakaa sodassa omia tavaroita ottais pois päältä ennen ku henki menee. Oltiin siinä sitten hälytyksen takia meidän poteroissa, kun tiedustelijoita tuli meidän takaa ja saatiin ne kiinni. Ainakin eräässä mielessä, koska kun ne huomas et oltiin siinä ja ammuin poskilaukauksia nii ne käänty ympäri ja lähti. Että silleen. Meidän kuski oli kans kadoksissa aina välillä, niin siinä oli sitten kiva panikoida et miten ihmeessä saadaan potilaita kuljetettua ensihoitopaikalta ensihoitoasemalle. Kellon lyödessä kolme me saatiin alkaa keventämään meidän telttaa esmes naamioinnin osalta ja kuudelta harjotus julistettiin päättyneeksi ja annettiin kaikki ylimääräiset paukut pois. Kasattiin pikaisen päivällisen jälkeen meidän ylimääräiset laatikot jo autoon seuraavaa päivää varten ja päästiin majoitustelttaan nukkumaan, kipinää unohtamatta. Yön aikana sitten meidän kouluttajien teltta oli sortunu lumen painosta, jota sato polven korkusiksi nietoksiksi.
Perjantaina eli lähtöpäivänä oli kiva herätä siihen et lunta oli joka puolella telttaa mukavan kokosia kekoja. Raahasin sitten ittekseni puhisten tavarat autolle ja kiroten me kasattiin meidän teltta, joka oli kans sortua lumen painosta. Kaikki yritti saaha hommat mahollisimman nopeesti tehtyä, koska me oltiin lähössä ekana leiriltä. Viimeinen työtaakka oli saaha meidän majoitusteltta purettua, koska se oli jäätyny maahan kiinni. Siinä kymmenen minuutin aikana jona purettiin telttaa porukalla kirosin ehkä enemmän ku koko mun elämän aikana niin turhauttavaa se oli. En oo ylpee siitä, mut tulipahan tehtyä ja lopulta seitsemän miehen turvin saatiin teltta auton kyytiin ja matka kohti kassua saatto alkaa. Kassulla sitten puhistettiin ja purettiin kaikki tavarat, tai siis toisinpäin ku kaikki pitää purkaa ennen puhistusta. Saatiin kans kehuja meidän toiminnasta, eli hyvä me!
Pakko myöntää et aselajiharjoitus oli rankin harjoitus mitä oon kokenu ja varmaan tuun kokemaan. Kaikki tunteen kirjot ehti kokea sinä aikana, kun leirillä oli. Turhauduin kans siihen etten saanu ruokaa kunnolla, ei sen takia etten jaksanu mennä syömään vaa mulle ei erikoisruokavalion takia ollu ruokaa. Eli varautukaa tähän, jos jollain on jotain. Mutta se on ohi ja oon onnellinen et koin sen loukkaantumisesta ja muusta huolimatta. Epäonnistumiset tekee siitä tuskaa, mut sen jälkeen voi olla ylpee et jakso sen. Ei mulla muuta tähän liittyen ku et tulipahan koettua.
- Viestimies Viitala
